590

Jonkun kommentoijan (miksiköhän hän lukee tätä blogia :D) mielestä valitan aina ja muutenkin vaikutan tosi elämään tympääntyneeltä. Ajattelin sitten kertoa hyvin iloisella mielellä että tänään ajoin meidän auton kaiteeseen, niin että se meni ajokunnottomaksi. Kenellekään kyydissä olleelle ei tapahtunut mitään. Ei oikeastaan edes tömähtänyt, kuhan kuului semmosta korvia raastavaa kirskuntaa ja oikea eturengas vääntyi. Vierailupaikka vaihtui ja saattoi tavallaan vähän jopa ärsyttää, sori vaan. Remonttireiska-renkaanvaihtajalle iso kiitos <3 Maanantaina selviää, korjataanko auto vai ajetaanko suosiolla romuttamolle.


Näitä maisemia taas tänään siis katteltiin koko päivä. Kuva tosin pari vuotta vanha.

14 kommenttia:

  1. Minä en tiijä miks mulla tulee aina vaan niin hyvä mieli tätä blogia luettaessa. Tuntuu et itekki saa voimia näistä arkisista ihanista postauksista. Paljon tsemppiä ja voimia sinne!!

    Vaikkei toi auton romuttaminen kovin kiva asia oo..

    -Anonyymi vain :)

    VastaaPoista
  2. No kiva että kaikkien mielestä en aina vaan valita :P

    Ei se onneks ihan romuksi menny. Suunnitteilla joka tapauksessa auton vaihto lähiaikoina, joten tavallaan ihan kohtalaiseen saumaan tuli :) vaikka olisin minä vielä vähän aikaa voinu sillä ajella...

    VastaaPoista
  3. Nauran vähä sille kommentoijalle. ;) Oon jo pitempään seurannu sun blogia, ja kirjotat ihanasti kaikista arjen asioista. Ei aina voi olla hyvä päivä, mutta seuraavana aamuna voi päättää että tästä tulee hyvä päivä! :) (niinku muistaakseni tääläkin joskus.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oma asenne aika paljon kyllä vaikuttaa siihen, minkälainen päivästä tulee. Aina ei silti vaan jaksa. Mutta nauratti se muakin :D

      Poista
  4. Päinvaistoin!!! Mielestäni osaat suhtautua positiivisesti ja sarkastisesti
    elämäntilanteesi,tyydyt vähään, löydät ilon arjestasi ja elät monipuolista elämää kotiäitinä. Nuoren äidin elämä ruuhkavuosina ei ole todellakaan aina "ruusuilla tanssimista". Olen seurannut blogiasi alusta alkaen ja tuntenut kanssasi "sielunkumppanuutta" ja iloinnut esim. kun vihdoin sait kiikkutuolin. Käyn lähes päivittäin kurkistamassa päivityksiäsi. Jos pitkäänaikaan ei kuulu mitään alan ihan huolestua;)

    T.Päivi 48v. kahden aikuisen tytön äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Päivi! Tulin iloiseksi :)

      Ja kiikkutuolista olen myös iloinen, tosin se odottaa edelleen hiontaa ja maalausta mutta toimii hyvin jo nyt.

      Poista
  5. Olen kyllä tuon tekstissä mainitsemasi kommentoijan kandsa ihan eri mieltä ja en myöskään ymmärrämiks hän blogia lukee jos on tuota mieltä. Mun mielestä sun blogi on paremminki ihanan myönteinen ja just piristävä. Ihania arkisia pieniä askareita ja muuta! Oonki ollu jo piiitkään lukija mut en oo tainnu ikinä kommentoida :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun kommentoit nyt :) muakin lähinnä nauratti se kommentti... Vaikka ei tietysti aina voi olla superiloinen, yleensä yritän kuitenkin olla peruspositiivinen. Tai ainakaan ihan kaikkea en täällä ääneen valita.

      Poista
  6. Minusta kirjoitat tosi rehellisesti. Ei arki kahden pienen kanssa voi millään olla aina ruusuilla tanssimista. Väsy tulee välillä väkisin. Mutta on kaks eri asiaa olla rehellinen tai olla elämään tympääntynyt. Sinä olet rehellinen. Kiitos blogistasi ja voimia kaikista pienimmän odottamiseen!Ja sitten arkeen kolmen pienen kanssa :)

    Liisa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän sitä hetkittäin saattaa olla vähän elämään tympääntynytkin, mutta aika harvoin. Ja olishan se ainainen ruusuilla tanssiminenkin vähän tylsää :P

      Poista
  7. Voi hyvänen aika. Tämähän on sinun ihan oma blogisi, kerrot ja kuvaat fiiliksiäsi ja asioita juuri kuten tahdot. Lukijat lukee tai jättää lukematta, oma valinta. Aivan turha napista jostain valituksen määrästä. On vain hyvä, että osaat valittaa, sanoa ääneen ne välillä valloillaan olevat kurjatkin fiilikset. Olet rehellinen ja se on just parasta täällä.

    Iteä jälkeen päin oikein harmittanut, miksi en aikoinaan uskaltanut sanoa ääneen voimieni vähyyttä ja väsymystä silloin kun pienellä ikäerolla syntyneet lapset olivat pieniä, sairastivat paljon ja mies teki reissuhommia. Miksi vain esitin jaksavaa, vaikka olin ihan rikki. Kuinka paljon se olisikaan saattanut helpottaa purkaa välillä niitä kökköjäkin fiiliksiä, valittaa suorastaan. Olla rehellisempi. Ehkä se oli mun tapa selviytyä silloin. Nyt olen oppinut olemaan armollisempi ja myöntämään rajallisuuteni.

    /Eve

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua enemmänkin nauratti se kommentti :D onneksi saan myös päättää, mitkä kommentit julkaisen ja mitä en.

      Joskus on kova pala myöntää itelleenkään ettei oikeen enää jaksa. Meillä ehkä pahin tilanne oli Edvinin koliikki viime kesänä ja syksynä. Saatiinkin sitten ulkopuolista apua siihen tilanteeseen. Loppuraskaus meinaa otta voimille, mutta onneks mies on hoitanu nyt edellisten yöheräämiset ja oon saanu nukkua. Paljon on hyviä päiviä, niinkuin tänään :)

      Poista
  8. Olen joskus miettinyt päinvastoin, että sellaiset blogit joissa vain hehkutetaan täydellistä elämää ja vain positiivisia asioita, ei todellakaan aina jaksa lukea.
    Kun me kaikki tiedetään se, että niitä huonoja hetkiä ja päiviä on jokaisella. Miksei siis niitäkin saisi jakaa myös toisten kanssa?
    Itse neljän lapsen äitinä pidän blogia, jossa haluan myös valottaa sitä ei niin siistiä juttua :) ja niistähän selviää kun tietää, että on kohtalotovereita..ja paljolla huumorilla :)
    Onneksi on mahdollisuus suodattaa niitä kommentteja, mutta kyllä ne ärsyttää, ja huvittaakin!
    Jatka samaan malliin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä!

      Pitää käydä sun blogissa pyörähtämässä :)

      Poista